Koko perheen remontti

Mummolan takapihalle jäädytetty pieni kenttä oli kirjaimellisesti tupaten täynnä joulupäivinä.

Mua oikeen hävettää tämän blogin ja muun siihen liittyvän jääminen. Harmittaa. Eikä ihan vähääkään.

Marraskuussa sain luvan liikkua ihan normaalisti. Mitään ei siis löytynyt, mikä on iso helpotus. 

Muuttokin tuli. Ihan uusi paikka eikä lähellä Fressiä tai muuta vastaavaa ainakaan tietääkseni. 

Yks isoin este mun pysymiselle ruuan suhteen kaidalla tiellä, on ollut mun mies. Mies joka liikkuu ja voi syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan. Eikä näy missään. Niin epäreilua. Ja kamalaa kun toinen raahaa epäterveellisyyksiä kotiin useasti viikossa.

No, nyt siihenki on tullut muutos. Nimittäin näkyy se sittenkin ;) (vahingonilo paras ilo)! Liikuntaa on vähemmän kuin ennen olosuhteiden pakosta, työ vähemmän fyysistä, mutta ruokahalu ja herkuttelu sama. Ikääkin on muutama vuosi lisää.

Nauroin hyvällä omalla tunnolla räkäsesti miehen astuttua puntarille. Sitä ennen veikattiin painoa. Mun arvaus oli kolme kiloa vähemmän mitä puntari näytti. Miehen arvaus n. 10kg vähemmän... 

Oonkin sitten ihan urakalla piikitelly miestä pilke silmäkulmassa. Tiedän sen tepsivän siihen. Ja samalla hyödyn minäkin. Kiero minä!

Mutta ei sekään meitä aja koko perheen elämäntaparemonttiin, että meillä on kummallaki mielestämme liikaa kiloja.

Vaan lapset. Ja terveys. Tulevaisuus. 

Me ei todellakaan haluttu tätä. Vaan alusta asti sitä mitä nyt lähetään hakemaan ja toteuttamaan.

Mies on pitkiä työmatkoja pois, ja vähintäänkin pitkiä työpäiviä. Lapsille se korvaa sen usein arvaamattomilla taskuilla ("...isin tasku aina on niin arvaamaton.."). Ja niissä on yleensä tuliaisiksi herkkuja. Mua ärsyttää jo pelkkä sen ajatteleminen. 

Moni lapsi syö varmasti enemmänkin, mutta mun mielestä ei tarvis sitä karkkipäivää edes kerran viikossa. 

Kyllähän me liikutaan nytkin, mutta siihenkin halutaan isompi muutos. 

Liikunnan ilohan on hyvä valaa lapsiin jo pieninä. Ilo nimenomaan. Ei mitään ikivanhoja Niemisiä jalkoihin ja mars hiihtoladulle verenmaku suussa. 

Välineurheilua sen väliin siis olla pitää. Kyllähän se itseäkin tsemppaa mielettömästi kun on kunnon kamppeet.

Terveys.

Siinä vaiheessa viimeistään on pakko alkaa miettimään, kun suvun liikkumaton puolisko lähtee sydänoperaatioihin ja muihin.

Omaa selkää alkaa säännöllisen liikkumisen puutos rasittaa eikä noita Sirdaludeja oo kiva napsia. Viimeksi liikkumattomana maatessani ja kipuja itkiessä vannoin että siinä tilassa en aio enää ikänä olla.

Kun on kaks lasta niin et vaan voi parin kuukauden välein rikkoa selkää niin ettei edes ylösnouseminen onnistu. Lääkkeetkin kun saa nukahtamaan lähes samantien. 

Mulla on omakohtaista kokemusta siitä koko elämäni ajalta että kun kroppa voi hyvin, niin mielikin voi. 

Nyt kun oon taas alkanut saamaan kilpirauhaslääkityksen suunnilleen parempaan päin, voin alkaa tosissani tekee asioiden eteen jotain. 

Ja ainahan mun unelma on ollut koko perheen yhteiset vaellusreissut, hiihtoretket, luistelut ja lenkkeilyt. Terveelliset ruuat sun muut.

Tää ei oo siis mikään uuden vuoden lupaus. Nyt on vain hyvä aika. Asiat on herätelly. Onneksi myös miehen. 

Meidän joululomaan on kuulunut lumityöt hyötyliikuntamielessä ja hiki niskassa. Kalorit palaa ja mieli lepää. Ja aikakin kuluu pihalla nopeammin. 

Myös luistelu on iso osa talvea ja jäälle suunnataan useamman kerran viikossa. Vanhempi lapsista sai vuosi sitten omat luistimet, mutta nuoremalle ne ostetaan vasta ensitalveksi.

Terveempää uutta vuotta ja koko loppuelämää!

Ps. Tammikuu tuo tullessaan uusia liikuntavälineitä tähän taloon. Meillä kun on tuolla kellarissa tilaa pienelle kotikuntosalille.
Ja paljon muutakin! Mun pää kuhisee kirjoitettavaa tänne. Onkohan täällä enää kukaan kuulolla?